Nyt ei ole mitään sanottavaa hiljaisuudesta. Pitkästä aikaa kirjoitin jotain mitä viime vuoden halusin kirjoittaa: N&N-uutisiin tekstin Roosan Vuoden VSP-veteraani voitosta. Valitettavasti en voinut kirjoittaa sitä itkemättä. Roosa katselee maailmaa pehmeiden pilviensä päältä.
Nyt kun lehti on tullut ulos, julkaisen jutun täälläkin. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Roosa oli maailman paras koira ja ilman sitä olisin jäänyt paitsi paljosta. Myös blogin pitämisestä. Hiljaistahan tämä on ollut, enemmänkin kotisivuille ja omaan someen on tullut juttua. Roosan lähdön jälkeen onkin aika pistää homma pakettiin. Kaikki alkoi Roosan ja Iineksen blogista, sitten Kera kolmen norfolkin ja viimeisenä nykyinen muoto. Ja jälleen ollaan kolmen muodostelmassa.
Kiitos ♥
Vuoden
VSP-veteraani
Binacan Young Rose ”Roosa”
Roosan ensimmäinen kehä veteraanina näytti sen, kuinka
paljon koiralla voi olla ikävä kehiin. Viime vuoden NN-showssa pieni norfolkki
piti tavaramerkiksi tullutta undulaattiääntään ja oli hyvin selvästi sitä
mieltä, ettei tuosta kehässä juoksevasta nuorisosta ollut mihinkään. Eikä hänen
kaltaistaan tyyppiä voisi odotuttaa häkissä ja vaan käyttää ulkona. Kehään oli
päästävä, se jos jokin oli selvää.
Tässä näyttelyssä muori oli elementissään ja tästä tuli
päätös näyttelyttää Roosaa tuleva vuosi ainakin tämän mielenvirkistykseksi.
Lopputuloksena vuoden VSP-veteraani ja kirsikkana kakun päälle Roosa myös
valioitui.
Mutta en halunnut tehdä tästä luetteloa Roosan
kehämenestyksestä. Halusin kertoa millainen koira Roosa oli.
Roosa oli perheemme ensimmäinen norfolkinterrieri.
Persoona isolla P:llä. Tarkoituksena oli saada perheeseen ennen kaikkea
lenkkikaveri. Senhän me saimmekin, mutta Roosa toi mukanaan myös paljon muuta.
Se toi tonneittain terrieritoimintaa ja innon koiraharrastukseen. Rutusta tuli
tuttu näky rotukehien lisäksi agilityradoilla kuin Junior Handler –kisakoirana
niin itselläni kuin muillakin. Roosa ei ikinä pyydellyt oloaan anteeksi, mikä
siitä teki siitä rakkaan perheenjäsenen lisäksi niin mahtavan harrastuskoiran.
Eikä Rutun asenne muuttunut mihinkään kotona tai
rakastamallaan mökillä. Se toimi rannikkovartiostona ja piti huolen, ettei
rantaamme laskeutunut yksikään lentokone tai että aallot eivät lyöneet yli
hänen suvaitsemansa rajan. Tämä kaikki tapahtui toisinaan runsain desibelein,
etenkin jos joku elävä siivekäs olisi halunnut tulla mökkirantaan syömään
mustikat. Parasta hupia oli myös juurien repiminen, jäällä juokseminen,
paistattelu ja kameralle poseeraaminen. Roosa nimittäin tiesi missä ottaa hyvä
kuva. Joskus muistan kävelleeni jo jonkun aikaa mökkipolkua ja ihmetellyt minne
Roosa jäi. Se seistä nökötti etujalat puunrungolla ja tuijotti. Kun palasin
taaksepäin ja otin ohessa olevan kuvan, Roosa ryntäsi eteen kävelemään häntä
heiluen.
Roosa antoi itsessään enemmän kuin uskalsin koskaan
toivoa. Se opetti enemmän kuin uskoin koskaan voivani oppia. Se opetti
vastuuta, päättäväisyyttä ja sitä ettei kaikki käy aina niin kuin suunnittelee.
Roosa tutustutti niin moneen ihmiseen, joihin en olisi tutustunut. Enkä
varmasti puhu vain omasta puolestani vaan myös äitini.
Roosa nukkui pois aurinkoisena kevätpäivänä ja rakkain
pääsi pois ilman kipuja. Äiti kirjoitti minulle Roosan viimeisestä päivästä
näin:
Tehtiin pieni aamulenkki kotona. Söi jauhelihaa kädestä. Mentiin
mökille syömään jäätelöt ja oltiin tunti pihassa. Haukkui venettä, kävi
kahlaamassa ja tonki maata.
Kiitos Roosa kaikesta, ikävä on valtava. Me rakastamme
sinua.
30.1.2009 – 4.5.2016
edit//
En ala muuttamaan koko tekstiä. halusin julkaista tämän sen jälkeen kun lehti on tullut ja niin myös teen. Tilanne on vain se, että enää emme ole kera kolmen norfolkin. Yksi on porukasta pois. Telma lähti Roosan matkaan 26.7.2016 ja toivon että ne jahtaavat nyt yksissä tuumin lintuja jossain minne en vielä pääse. Kukaan ei odottanut Telman lähtevän näin pian, ei edes se itse. Se söi aamulla vadelmia ja nautti päivästään kuten kuka tahansa sellaisena lämpimänä kesäpäivänä. Mutta uni alkoi siitä kun pieni suuri koira ei vaan voi pysäyttää autoa vaan auto pysäyttää koiran.
Telma rakas, et usko kuinka kova ikävä minulla on. En tiennyt viimeksi Pälkäneellä ettei enään nähdä ja se tuntuu musertavalta. Olen varma ettet haluaisi nähdä meitä näin romuna, mutta ymmärräthän että tämä tuli kuin tyhjästä. Olit ensimmäinen oma koirani. Ja lähdit kun matkaa ja suunnitelmia vielä oli. Saisipa teidät molemmat takaisin, mutta pitäkää toisistanne huolta Telma ja Roosa. Näemme vielä ♥
